"Etkö sinä lähdekään minusta milloinkaan?" kyselee Jippu.

Niin myös minä.

Ikinä en ole ollut näin yksinäinen. Ikinä en ole itkenyt näin paljon. Ikinä en ole ajatellut kuolemaa näin paljon.

Kertokaa ihmiset, kuinka yksinäisyydestä selviää? Kuinka selviää yksipuolisesta rakkaudesta? KUINKA TÄSTÄ MUKA SELVIÄÄ????????

Minä en selviä tästä mitenkään elossa. En mitenkään. En osaa elää tällaista elämää. Se sattuu joka hengenvedolla. En osaa nauraa. En osaa puhua kenellekään. Sattuu koko ajan. Sattuu.

 

 

Kesän lopulla olen pieni ja kapea. Niin kapea, että voin oikeasti olla näkymätön, mitä olen jo nyt. Vaikka eihän se niin mene: sirot ja ihanat saa huomiota. Läskit saa sääliä ja syytöstä. Kulutetaanhan me fät ääshit enemmän energiaa ja luonnonvaroja, kuin ohuemmat toverimme!

Jos en syö mitään, minusta tulee parempi ihminen.

Minä olen ihan hölömö ja hassu ja outo, tykkään yhdestä tyypistä vaan ihan hulluna. Tunne on jokseenkin molemminpuolinen, vähän kuin herrasväen leipä, mutta minä olen se marmeladipuolisko. Jos käsität. Minun välittämisessäni on sellainen aste, mitä sen toisen ei ole.

 

 

Kauhea angst-päiväkirja tämä! Mrr.

 

 

Äidinkielen laudatur. Minulle. Ei jumalauta. :D Pieni unelma tuli todeksi.

Muuten olenkin sitten potenut tänään henkistä ja fyysistä krapulaa. Eilen illalla päädyin kosteissa merkeissä seuraamaan erään yhtyeen keikkaa. Paras ystäväni antoi olettaa, että lähtee mukaan, mutta ei sitten lähtenytkään. Päädyin kahden muun kaverin kanssa. Ilta meni mukavasti jääkiekkoa seuraillen ja kun bändi lopulta aloitti, törmäsin erääseen vanhaan tuttuun ja juttelin mukavia hänen kanssaan. Sitten eräs vanhempi miekkonen iski silmänsä toiseen kavereistani alkaen tarjota hänelle drinkkejä. Minä haukottelin baaritiskin vieressä tuttavani lähdettyä ja kuuntelin musiikkia ja örinöitä, ja tämä kyseinen äijä päätti tarjota minullekin, etten vallan nukahda.

Ei se siihen yhteen drinkkiin jäänyt. Bacardi colaa oli totta kai juotettava kurkustani alas niin paljon, että en enää muista kaikkea täydellisesti. Jossain vaiheessa kaverini häipyi nuorempien miesten seuraan ja huomasin ukon yrittävän vikitellä nyt minua. Katosin nopeasti paikalta, ei pahemmin kiinnosta hänen ikäisensä. Menin nuorempien miesten luo, mutta kaverini oli kieputtanut heidät täydellisesti pikkusormensa ympärille - kuten aina.

Siinä pössyissäni sain hirveän alemmuuskompleksin ja lähdin itkien kävelemään kotiin. Oli pimeää, olin yksin, kello oli puoli kolme yöllä. Missään ei onneksi näkynyt ristin sielua. Toivottavasti ristin sielu ei nähnyt minuakaan.

Olen ikuinen kakkosvaihtoehto. Jos ei joku viehättävämpi ystäväni kelpuuta, minua kannattaa kokeilla. Ystäväni lähtee matkalle ruudinkeksijästä seuraavan kanssa. Minä kuulemma tulisin mukaan, jos seuralainen sattuisi perumaan. Olen aina vain se joku.

Kukaan ei matkustaisi tuhansia kilometrejä lentokoneella vain nähdäkseen minut.

Sitä minä kaipaan. Että olisin ykkönen. Että joku tässä maailmassa sekoaisi aivan täydellisesti, kun näkisi minut. Itkisi ikävää, kun viimeisimmästä näkemisestämme olisi liian kauan aikaa eli kymmenen tuntia. Mikä parasta, minä tuntisin samoin häntä kohtaan.

Minun on täytynyt oppia olemaan käsittämättömän itsenäinen ja yksin. Olen tuntenut ja tunnen vääränlaisia tunteita. Rakastan ihmistä, jota minun ei todellakaan pitäisi. Moni ajattelematon suu on tietämättään loukannut, lokeroinut minut moraalittomaksi ihmiseksi. Minä vain rakastan, minä en voi mitään sille.

Ehkä jonain päivänä en enää taluta pyörää yksin yössä itkien. Ehkä. Ehkä. Tai sitten talutan aina.

 

Onnelliset pariskunnat tuntuu sellaiselle, mitä mulle ei voi suoda. Se, että joku mies (tai nainen) haluaisi minut selvinpäin, on täysin vierasta. On raskasta olla sellaisen ystävä, jonka moni mukava mies haluaa ja joka saa huomiota heiltä. On myös raskasta olla sellaisen ystävä, joka elää ihanassa suhteessa ihanan miehensä kanssa.

Minulla ei ole mitään. Vain drinkinhuuruiset suudelmat juuri ennen valomerkkiä. Omat tyhjät lupaukseni, "joo, pidän susta kii" tai "soittele vaan, mä vastaan". En tee kumpaakaan.

Istun kassan takana päivät pitkät ja katselen ihmisiä silmiin, hymyilen ja tervehdin, mutta tuntuu, kuin jotain puuttuisi koko ajan.

Ballerina-keksit menivät vessanpönttöön. Tavoite lähestyy, hitaasti mutta varmasti.