Abivuosi on ihmisen sekavinta aikaa. Oksennan, jos kuulen sanan "yliopisto", "pääsykoe" tai "hakuaika". Minut voi laittaa halailemaan vessanpönttöä myös tageilla "työnhaku", "tulevaisuuden suunnitelmat" tai "vakituinen seurustelukumppani". Kaikki nämä tuntuvat olevan kovin ajankohtaisia. Kiva, pääni vain räjähtää.

Tiedän, että nämä asiat eivät ole kovin monelle muullekaan sen selvempiä kuin minulle. Ikäväkseni kaveripiirissäni vallitsee varmuuden ilmapiiri (lukuunottamatta masennuksen kanssa kamppailevaa ystäväparkaani). Kun eräs kavereistani liimaili varmana hakulomakkeiden kirjekuoria kiinni kirjastossa viime viikolla, tunsin itseni gangsteriksi ja ala-arvoiseksi. Miksi minä en tee samaa? Minunkin pitäisi tuntea kielelläni tahmea kirjekuoren liimapinta ja olla hyvilläni, että nyt haen sinne ja tänne, ja muutaman kuukauden kuluttua istun helsinkiläisessä solussa särpimässä nuudelikeittoa.

Yksi ongelmani on liika miettiminen ja mustien mielikuvien maalailu. Käyn läpi päässäni tuhansia kuvioita. Jos haen opiskelemaan historiaa, minusta tulee historian opettaja, jolla ei ole muuta elämää kuin kokeiden korjaus ja historiallisten televisio-ohjelmien nauhoittelu televisiosta. Jos haen oikeustieteelliseen, minusta tulee kamalan kiireinen, ehkä myös saatanallisen rikas ja otsani painuu vakavaan kurttuun -enkä muista enää miltä sade tuntuu kun se kastelee vaatteet kokonaan.

Toinen ongelmani on se, ettei minua kiinnosta mikään normaali ylitse kaiken. Haaveilen salaa elokuvantekoon liittyvästä ammatista. Tahtoisin olla näyttelemässä tai suunnittelemassa, kuinka toteutamme jonkin tarinan - ehkä keksimässä tarinaa itse. Heikko itsetuntoni estää tätä alaa sivuavat pyrkimykset. Opettajat ovat kehuneet mielikuvitustani, se on ollut tavaramerkkini siitä asti, kun opin puhumaan. Olen saatanallinen perfektionisti. Jos en ole paras, olen nolla. Kirjoituksista on tulossa näillä näkymin vain yksi L. Vahvat eximiat kuvottavat - vain pari pistettä ja se olisi ollut laudatur...

Jos jätän koulun pohdiskelun hetkeksi, sillä haku AMK:ihin on käynnissä vielä perjantaihin. Pakko se on sinne ainakin hakea, jotta saan työmarkkinatuen, jos niin hassusti käy etten saa opiskelupaikkaa enkä minkään valtakunnan töitä. Kesätöitä tosin sain tänään, mutta sillä palkalla ei talven pitkiä kuukausia eletä - ei varsinkaan minun elämäntyylilläni.

Palaan toiseen lempilapseeni, seurusteluun. Ei, minä en ole löytänyt sitä oikeaa, enkä ole leipäpussinsulkija-kihloissa kenenkään kanssa. En edes sen kolmekymppisen lukkosepän, joka tarjosi minulle kuusi drinkkiä pari viikkoa sitten. "Naimisiin" tosin olen mennyt, sekin tapahtui alkoholin vaikutuksen alaisena autossa matkalla kohti biletyspaikkaa puolituntemattoman hepun kanssa. Vihkijänä oli eräs kaverini ja seuraavana aamuna tuumin tuoreelle aviomiehelleni, että taitaa olla avioeron paikka.

Syy sinkkuuteeni on paitsi se, että pienellä paikkakunnalla uusiin naamoihin tutustuminen on ahdistavaa ja vaikeaa, myös se, että en itse tiedä, haluanko miehen vai naisen. Ehkä kummatkin - en yhtä aikaa, mutta kai sitä bisseydeksi trendikkäästi kutsutaan. On minulla ollut Suuri (yksipuolinen) Rakkaus, josta ehkä kerron myöhemmin. Ehkä olen toipumassa vielä tästä rakkaudesta. Se ei ole tainnut mennä ohi vieläkään - mutta minun on pakko luovuttaa, pakko päästää irti, sillä toinen osapuoli porskuttaa vauhdilla eteenpäin.