Niin myös minä.

Ikinä en ole ollut näin yksinäinen. Ikinä en ole itkenyt näin paljon. Ikinä en ole ajatellut kuolemaa näin paljon.

Kertokaa ihmiset, kuinka yksinäisyydestä selviää? Kuinka selviää yksipuolisesta rakkaudesta? KUINKA TÄSTÄ MUKA SELVIÄÄ????????

Minä en selviä tästä mitenkään elossa. En mitenkään. En osaa elää tällaista elämää. Se sattuu joka hengenvedolla. En osaa nauraa. En osaa puhua kenellekään. Sattuu koko ajan. Sattuu.

Jos en syö mitään, minusta tulee parempi ihminen.

Minä olen ihan hölömö ja hassu ja outo, tykkään yhdestä tyypistä vaan ihan hulluna. Tunne on jokseenkin molemminpuolinen, vähän kuin herrasväen leipä, mutta minä olen se marmeladipuolisko. Jos käsität. Minun välittämisessäni on sellainen aste, mitä sen toisen ei ole.

Muuten olenkin sitten potenut tänään henkistä ja fyysistä krapulaa. Eilen illalla päädyin kosteissa merkeissä seuraamaan erään yhtyeen keikkaa. Paras ystäväni antoi olettaa, että lähtee mukaan, mutta ei sitten lähtenytkään. Päädyin kahden muun kaverin kanssa. Ilta meni mukavasti jääkiekkoa seuraillen ja kun bändi lopulta aloitti, törmäsin erääseen vanhaan tuttuun ja juttelin mukavia hänen kanssaan. Sitten eräs vanhempi miekkonen iski silmänsä toiseen kavereistani alkaen tarjota hänelle drinkkejä. Minä haukottelin baaritiskin vieressä tuttavani lähdettyä ja kuuntelin musiikkia ja örinöitä, ja tämä kyseinen äijä päätti tarjota minullekin, etten vallan nukahda.

Ei se siihen yhteen drinkkiin jäänyt. Bacardi colaa oli totta kai juotettava kurkustani alas niin paljon, että en enää muista kaikkea täydellisesti. Jossain vaiheessa kaverini häipyi nuorempien miesten seuraan ja huomasin ukon yrittävän vikitellä nyt minua. Katosin nopeasti paikalta, ei pahemmin kiinnosta hänen ikäisensä. Menin nuorempien miesten luo, mutta kaverini oli kieputtanut heidät täydellisesti pikkusormensa ympärille - kuten aina.

Siinä pössyissäni sain hirveän alemmuuskompleksin ja lähdin itkien kävelemään kotiin. Oli pimeää, olin yksin, kello oli puoli kolme yöllä. Missään ei onneksi näkynyt ristin sielua. Toivottavasti ristin sielu ei nähnyt minuakaan.

Olen ikuinen kakkosvaihtoehto. Jos ei joku viehättävämpi ystäväni kelpuuta, minua kannattaa kokeilla. Ystäväni lähtee matkalle ruudinkeksijästä seuraavan kanssa. Minä kuulemma tulisin mukaan, jos seuralainen sattuisi perumaan. Olen aina vain se joku.

Kukaan ei matkustaisi tuhansia kilometrejä lentokoneella vain nähdäkseen minut.

Sitä minä kaipaan. Että olisin ykkönen. Että joku tässä maailmassa sekoaisi aivan täydellisesti, kun näkisi minut. Itkisi ikävää, kun viimeisimmästä näkemisestämme olisi liian kauan aikaa eli kymmenen tuntia. Mikä parasta, minä tuntisin samoin häntä kohtaan.

Minun on täytynyt oppia olemaan käsittämättömän itsenäinen ja yksin. Olen tuntenut ja tunnen vääränlaisia tunteita. Rakastan ihmistä, jota minun ei todellakaan pitäisi. Moni ajattelematon suu on tietämättään loukannut, lokeroinut minut moraalittomaksi ihmiseksi. Minä vain rakastan, minä en voi mitään sille.

Ehkä jonain päivänä en enää taluta pyörää yksin yössä itkien. Ehkä. Ehkä. Tai sitten talutan aina.

Minulla ei ole mitään. Vain drinkinhuuruiset suudelmat juuri ennen valomerkkiä. Omat tyhjät lupaukseni, "joo, pidän susta kii" tai "soittele vaan, mä vastaan". En tee kumpaakaan.

Istun kassan takana päivät pitkät ja katselen ihmisiä silmiin, hymyilen ja tervehdin, mutta tuntuu, kuin jotain puuttuisi koko ajan.

Ballerina-keksit menivät vessanpönttöön. Tavoite lähestyy, hitaasti mutta varmasti.

Hiukseni ovat mustaa hamppua, jossa on kaiken lisäksi kolmen sentin ruskea juurikasvu. Huomenna pitäisi tulla muutosta asiaan, mutta pituus on maailman ällöttävin, sillä kasvatan pidempää lettiä, enkä voi tätä oikein katkaistakaan. Hiustenpidennyksiä ajattelin kysäistä, ja mikäli ne eivät ihan vararikkoon minua syökse, nykäisen lisäkarvat päähän ilomielin mahdollisimman äkkiä. Puolisen vuotta niiden pitäisi hyvässä hoidossa kestää, ja sitten jo omatkin haituvani lienevät mukavamman pituiset.

Mutta jos palataan tuohon ulkonäkökriisini pahimpaan kompastuskiveen. Jättiläismäisyyteeni. Olen päättänyt, että minusta tulee hoikka. Niin, että minun ei tarvitse enää vetää vatsaa sisään yhteiskuvissa ja miettiä, näkyvätkö pullakädet. Olen jo itse asiassa aloittanut. Muutama kilo on poissa.

Itsetuntoni on tungettu syvälle jonkun peräsuoleen. Sitä ei varmaan ole enää olemassakaan. Viime viikolla sain kuulla elämäni tärkeimmältä ihmiseltä hänen pitävän minua lammasmaisena. Sitä minä olenkin. Ei minulla ole voimaa sanoa pahasti. Minua itkettää, koska etäännyn tästä ihmisestä koko ajan.

Ja eräs toinen ystäväni on kamalan masennuksen partaalla. En tiedä, mitä tehdä. Olen soittanut apua psykologille hänen suostumuksellaan ja homman pitäisi olla hoidossa, mutta parantuminen ei tietenkään tapahdu hetkessä. Omat voimani vain eivät enää taida kestää yhtään "mun elämä on ihan paskaa ja turhaa, haluan kuolla" -viestiä. Siinäkin olen liian heikko. Pitäisi kestää. Ei pitäisi antaa vaikuttaa. Vaan kuinka voi antaa olla vaikuttamatta? Kuinka voi antaa olla vaikuttamatta, kun tuntuu, että toinen olettaa minun voivan auttaa, mutta en voi sitä tehdä? En keksi enää sanoja. Itsekin mietin välillä niin pimeitä ajatuksia.

Sain sentään töitä, en ole sössinyt kaikkea. Töistä saan rahaa. Rahalla saa matkalipun tai vaikka oman asunnon takuuvuokran maksettua. Syksyllä minun ei tarvitse enää olla näissä ympyröissä. Se satuttaa liikaa. Pitää päästä repeytymään irti kunnolla, kun kerta on pakko irrottaa.

En vain tahtoisi.

Siispä iskin itseeni uuden satsin itseruskettavaa voidetta, ja voin leikkiä käyneeni Ibizalla, vaikka lumisade vain kiihtyy ikkunan tuolla puolella.

Kukaan ei itkisi ikävää, jos nyt päättäisin lähteä vuodeksi Argentiinaan.

Tiedän, että nämä asiat eivät ole kovin monelle muullekaan sen selvempiä kuin minulle. Ikäväkseni kaveripiirissäni vallitsee varmuuden ilmapiiri (lukuunottamatta masennuksen kanssa kamppailevaa ystäväparkaani). Kun eräs kavereistani liimaili varmana hakulomakkeiden kirjekuoria kiinni kirjastossa viime viikolla, tunsin itseni gangsteriksi ja ala-arvoiseksi. Miksi minä en tee samaa? Minunkin pitäisi tuntea kielelläni tahmea kirjekuoren liimapinta ja olla hyvilläni, että nyt haen sinne ja tänne, ja muutaman kuukauden kuluttua istun helsinkiläisessä solussa särpimässä nuudelikeittoa.

Yksi ongelmani on liika miettiminen ja mustien mielikuvien maalailu. Käyn läpi päässäni tuhansia kuvioita. Jos haen opiskelemaan historiaa, minusta tulee historian opettaja, jolla ei ole muuta elämää kuin kokeiden korjaus ja historiallisten televisio-ohjelmien nauhoittelu televisiosta. Jos haen oikeustieteelliseen, minusta tulee kamalan kiireinen, ehkä myös saatanallisen rikas ja otsani painuu vakavaan kurttuun -enkä muista enää miltä sade tuntuu kun se kastelee vaatteet kokonaan.

Toinen ongelmani on se, ettei minua kiinnosta mikään normaali ylitse kaiken. Haaveilen salaa elokuvantekoon liittyvästä ammatista. Tahtoisin olla näyttelemässä tai suunnittelemassa, kuinka toteutamme jonkin tarinan - ehkä keksimässä tarinaa itse. Heikko itsetuntoni estää tätä alaa sivuavat pyrkimykset. Opettajat ovat kehuneet mielikuvitustani, se on ollut tavaramerkkini siitä asti, kun opin puhumaan. Olen saatanallinen perfektionisti. Jos en ole paras, olen nolla. Kirjoituksista on tulossa näillä näkymin vain yksi L. Vahvat eximiat kuvottavat - vain pari pistettä ja se olisi ollut laudatur...

Jos jätän koulun pohdiskelun hetkeksi, sillä haku AMK:ihin on käynnissä vielä perjantaihin. Pakko se on sinne ainakin hakea, jotta saan työmarkkinatuen, jos niin hassusti käy etten saa opiskelupaikkaa enkä minkään valtakunnan töitä. Kesätöitä tosin sain tänään, mutta sillä palkalla ei talven pitkiä kuukausia eletä - ei varsinkaan minun elämäntyylilläni.

Palaan toiseen lempilapseeni, seurusteluun. Ei, minä en ole löytänyt sitä oikeaa, enkä ole leipäpussinsulkija-kihloissa kenenkään kanssa. En edes sen kolmekymppisen lukkosepän, joka tarjosi minulle kuusi drinkkiä pari viikkoa sitten. "Naimisiin" tosin olen mennyt, sekin tapahtui alkoholin vaikutuksen alaisena autossa matkalla kohti biletyspaikkaa puolituntemattoman hepun kanssa. Vihkijänä oli eräs kaverini ja seuraavana aamuna tuumin tuoreelle aviomiehelleni, että taitaa olla avioeron paikka.

Syy sinkkuuteeni on paitsi se, että pienellä paikkakunnalla uusiin naamoihin tutustuminen on ahdistavaa ja vaikeaa, myös se, että en itse tiedä, haluanko miehen vai naisen. Ehkä kummatkin - en yhtä aikaa, mutta kai sitä bisseydeksi trendikkäästi kutsutaan. On minulla ollut Suuri (yksipuolinen) Rakkaus, josta ehkä kerron myöhemmin. Ehkä olen toipumassa vielä tästä rakkaudesta. Se ei ole tainnut mennä ohi vieläkään - mutta minun on pakko luovuttaa, pakko päästää irti, sillä toinen osapuoli porskuttaa vauhdilla eteenpäin.